sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Kaleidoskooppi


Muistot ovat kaleidoskoopin loputtomasti muuttuva näkymä. Sinun muistosi, ja minun. Yhteistä niille ovat palat, joista neovat järjestyneet kummallekin omanlaisikseen kuviksi. Ethän pahastu, että elääkseni minun on kerrottava kuvat niin kuinne minussa ovat.

- Pauliina Kuokka

Entinen koulukiusaajani pyörii yliopistolla samoissa rakennuksissa kuin minä. Hän kiusasi minua muun muassa kääntämällä ystäväni minua vastaan, puhumalla takanapäin paikkansapitämättömyyksiä ja arvostelemalla esimerkiksi ulkonäköäni ja perhettäni. Hän ostrakisoi minua. On kammottavaa huomata, että hän on päässyt elämässä eteenpäin. Hän opiskelee nykyään psykologiksi. Ja se on vielä kammottavampaa.

Mutta ei hän varmaan muista asiaa samoin kuin minä.

Hän varmaan muistaa minut sellaisena ihmisenä, joka sietikin jättää yksin, joka ansaitsi sen kaiken.  Hän varmaan näki minut potentiaalisena pahantekijänä, jopa hirviönä. Hän varmaan näki minun ulkonäköni arvostelemisen arvoisena ja minun perheeni omaa perhettään huonompana. Ja ennen kaikkea hän ajatteli sitä, miten sanoin häntä itsekkääksi sen jälkeen, mitä hän teki. Ja silloin minä olin tarinan pahis.

Mutta itse asiassa luulen, ettei hän muista ollenkaan koko asiaa. Hänelle se on nykyään yhdentekevää. Onhan mennyt jo kymmenen vuotta. Hän on unohtanut. Hän ei vain tiedä, ja miksi tietäisi, että minä kannan edelleen taakkaa.

Taakkaani minä kannan terapiaan. Siellä minä kerron asiat niin kuin ne itse muistan, ja miten minä muistelenkaan: yksittäisiä päiviä, yksityiskohtia, pieniä juttuja, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden, jota kutsutaan elämäksi - tarkalleen ottaen minun elämäkseni.

Kerron terapeutille, miten muistan kaiken - miten muistan itseni niinä vuosina.

Muut muistavat minut tietysti eri tavalla. He muistavat lapsellisen ääneni, huonon ryhtini, lyhyet hiukseni. He muistavat pätemisen tarpeeni, tarpeeni osoittaa olevani riittävä, sen, miten vastasin aina kun kysyttiin. He muistavat vääränlaiset vaatteeni. He muistavat ylitsepursuavan, hersyvän persoonani, jota en pystynyt pitämään kurissa. Minun persoonani provosoi, sen he muistavat.

He muistavat, että oli oikein satuttaa minua; ja ennen kaikkea he muistavat sen, miten helppoa minua oli satuttaa.

Muut muistavat minut eri tavalla, aivan eri tavalla. Muistavat kaiken sen. Mutta elääkseni minun on kerrottava kaikki tämä niin kuin se minussa on. Minä kannan sitä tarinaa niin.

Tietysti minä olen tarinan moraalinen voittaja. Omasta mielestäni olen. En ole tehnyt mitään väärää, vaan minua kohtaan on tehty väärin. Muiden motiivit ovat yhdentekeviä, sillä he ovat tehneet väärin. Luultavasti heillä on motiiveja. En tahdo tietää niitä. Motiivit tekojen taustalla eivät oikeuta tekoja. Minä olen moraalinen voittaja, tietysti, omasta mielestäni, koska minä muistan tarinan niin kuin se minussa on.

Ja vaikka minäkin olen vain vajavainen ihminen, ja vaikka minäkin olen tehnyt virheitä, minulla on oikeus ajatella, että minä olen ollut oikeassa ja että he ovat olleet väärässä, sillä minä olen väkivallan uhri. Minulla on oikeus ajatella, että minä en ole se tarinan paha, se tarinan huono; minä en satuttanut ketään.

Niin me törmäämme yliopiston kirjaston käytävillä, kiusaajani ja minä, ja meidän katseemme kohtaavat. Niistä katseista sen tietää: kumpikin tunnistaa toisensa. Kumpikaan ei tervehdi. Tietenkään. Minä näen hänen katseessaan edelleen ivaa; hän näkee minun katseessani alentuvuutta. Oli niitä sitten tai ei, asemat ovat edelleen samat. Hän on voittaja, minä olen häviäjä. Hän on sankari, minä olen luuseri.

Sankari minä olen vain omassa tarinassani. Minä, vajavainen yksilö, joka tekee virheitä. Mutta minä selvisin, ja tämä on kaikesta huolimatta minun elämäni.



Kirjoituksia pakenemisesta II

En tiedä, miksi aloitin tämän blogin.

Minulla oli jo blogi, vielä ihan suhteellisen suosittu. Sata rekisteröitynyttä lukijaa, satoja anonyymeja, ja useita klikkauksia päivässä. Mihin tarvitsin uutta blogia?

Kai minun ajatukseni oli, että kirjoittaisin itseni ulos näistä vankiloista. Se käy ilmi eräästä vanhasta postauksesta. Kaipa olen ajatellut jotain sen suuntaista, että jos kirjoitan, tulen jollain lailla vapaaksi. Mutta olen viime aikoina tuntenut itseni yhä pahemmin vangiksi. On pahoja oloja.

Halusin aloittaa jotain alusta. Mutta kuinka aloittaa alusta, kun on syvemmällä kuin koskaan? Suunta on vain ylöspäin ja niin edelleen, tiedän kyllä, mutta silti. Ei siinä tilassa voinut tehdä sankaritekoja. Minä olin osastolla, sen jälkeen sairauslomalla. Minun olisi pitänyt keskittyä pitämään itsestäni huolta.

Kirjoitin tuolloin, 3.2.2018, näin: "Tässä kerron teille tarinan naisesta. Nainen aikoo paeta. Kahle kahleelta, vaikka siinä menisi koko elämä. Vankila vankilalta. Kuriton ajatus irti päästämisestä. Vapaus kaikista tärkeimpänä arvona, joka on naiselle utopinen mutta useille mahdollinen. Ja vaikken voi luvata, että nainen pääsee vapaaksi täysin tai edes yhdestä vankilasta, niin hän on nyt lakannut seisomasta vastarinnatta."

Mutta vastarinta, jos sitä on ollut, on murtunut. Minua voisi riepottaa niin kuin on menneisyydessä riepotettu. En tietäisi silti, mitä tehdä. Menen tilanteissa aina lukkoon. Blogia olen pitänyt puolitoista vuotta. Voin paremmin, mutta muutoin mikään ei ole muuttunut. Olen edelleen kauhea surkimus, joka ei pysty juoksemaan varjoaan nopeammin.

Blogin alaotsikko oli alun perin Kirjoituksia pakenemisesta. Kun kävi ilmi, etten olisi lähdössä mihinkään - että menneisyys edelleen pitelisi minua kahleissaan - vaihdoin blogin alaotsikon Kirjoituksiksi vankilasta

Blogini Pinnan alla on muuttunut. Se oli ennen aurinkoinen, kaunis, paranemiseen tähtäävä blogi. Kirjoitin kauniisti itsestäni ja muista. En hetkeäkään epäillyt, ettei paraneminen olisi mahdollista. Ajatukseni olivat ihmismyönteisiä ja pehmoisia, lämpimiä, olin vastaanottavainen ja lempeä. Tahdoin kaikille, myös itselleni, hyvää.

Nyt blogi on kaikkea muuta. Se on synkkä ja ruma eikä suinkaan tähtää paranemiseen, koska paranemista ei ole edessä. Kirjoitan itsestäni rumasti, toisinaan myös muista, pelkäämättä sitä, että jonain päivänä menetän lukijoideni tuen. Aloin muuttua suorasanaiseksi ja kärkkääksi enkä enää pyydellyt mielipiteitäni anteeksi.

Toisaalta pidän blogista itse nyt enemmän. Se on minusta syväluotaavampi. Pidän myös salaa siitä, että osaan sanoa mielipiteeni pahoittelematta, vaikka mielipiteet olisivatkin valtavirran vastaisia. Ennen pelkäsin, että suututan jonkun. Jos kirjoitin jotain ironisesti, kirjoitin postauksen loppuun varmuuden vuoksi, mitä olin oikeasti tarkoittanut - ikään kuin lukijani eivät olisi voineet ymmärtää ironiaa. 

Koko ajan olen kirjoittanut osittain itseäni varten. Nyt kirjoitan lähestulkoon itseäni varten. En enää mieti, miten kosiskelisin lukijoita. Se on näkynyt tilastoissa - klikkauksia on paljon vähemmän - mutta enää en ajattele, että tärkeintä on iso määrä klikkauksia. Olen tinkimättömämpi. Olen suorasanaisempi.

Jotkut lukijat ovat pysyneet matkassa pitkäänkin. Kiitos kaikille teille, ja kiitos uusillekin. Olette auttaneet minua jaksamaan.

Siinä missä Pinnan alla on muuttunut, on tämä blogi ollut aina synkkä ja suruisa. Sen kertoo jo blogin ulkoasukin, mustaa, valkoista, punaista, mustavalkoinen kuvitus. En ole halunnut olla aurinkoinen, kun mieleni ei sitä ole. Olen halunnut vuodattaa. Ehkä siksikin tämä blogi on olemassa.

Miksi kirjoitan itsestäni niin rumasti? Mitä minä siitä saan? Eikö se jäydä minua sisältä? - Mutta minä olen väsynyt olemaan positiivinen, kun mielialani ei sitä ole. Ja ehkä minä saan hyvääkin oloa siitä, kun sanon, miten asiat todella ovat. Kun en yritäkään kaunistella, enkä pidä naamiota.

En näe itsessäni nyt mitään hyvää, enkä usko, että muutkaan näkevät. He, jotka sanovat jotain kaunista, valehtelevat, ehkä hyvyyttään, kuten hyvät ystävät, ehkä taas työnsä puolesta, niin kuin nuorisotyöntekijät. En osaa kirjoittaa tähän mitään fiksua ja filosofista.

Se, mikä on positiivista, on, että pystyn nyt kirjoittamaan koulukiusaamisesta ihan uudella tavalla. Pystyn olemaan avoin, kirjoittamaan jopa sen sanan. Sanomaan, että kyllä, minä olen entinen koulukiusattu. En siksi, etten häpeäisi sitä enää - kyllä minä edelleen häpeän - vaan siksi, että jos en sano sitä ääneen, en koskaan voi käsitellä sitä. En koskaan toivu siitä, vaan se kulkee mukanani hautaan saakka, muta voin ehkä oppia elämään asian kanssa.

Yritän parhaani mukaan olla hyvä ihminen. Teen parhaani. Kohtelen muita hyvin. Kyselen, kuuntelen. Asetan muut itseni edelle. Silti minua lyödään lokaan ja minua nimitellään. 

Kaiken tämän kielteisyyden keskellä on kuitenkin yksi ajatus, josta en luovu.

Se, että tämänkin elämän voi elää.

Kaikesta huolimatta.

Huolimatta kaikesta.

Vaikka usko joskus horjuu.

Tämänkin elämän voi elää.


sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Heikkous


Kävi ilmi, että minulla ja tuttavallani on eräs yhteinen linkki menneisyyteen: nimittäin minun koulukiusajaani. Tuttavani on koulukiusaajani nykyinen ystävä. Asia tuli puheeksi, ja minä sanoin pahaa verta kaihtamatta, mitä tuo ihminen on minulle tehnyt.

”Mutta on silläkin ollut tosi paska elämä”, tuttavani kuittasi.

”Silti”, sanoin ja tuohduin. Tapani mukaan menin sanattomaksi ja purankin nyt tätä suuttumusta blogiin sen sijaan, että olisin purkanut sen siinä tilanteessa, sille henkilölle.

Sillä kyllä, silti. Hänelläkin on voinut olla paska elämä, mutta silti hän on entinen koulukiusaaja.

Tuo kortti on pelattu kautta aikain aina koulukiusaamisesta puhuttaessa, niin myös silloin, kun minun kiusaamistani selviteltiin (tai ”selviteltiin”). Että niillä on varmaan paha olo. Niillä on yhtä lailla paska elämä.

Sillä kaikki minun kärsimykseni tehtiin mitättömäksi. Minun olisi pitänyt ymmärtää heitä. Ehkä sillä yritettiin lohduttaa minua, mutta se ei lohduttanut. Minä olin uhri, eivät he. Ja se minun olisi toden totta pitänyt sanoa tuttavalleni.

Sillä minä olin uhri; ei tuo koulukiusaaja. Oli hänen elämäänsä ehtinyt kertyä sitten minkälaista paskaa tahansa. Enkä minä pysty ajattelemaan, että hän olisi kokenut jotain pahempaa kuin sen, mitä hän teki minulle. Olen ehkä sen takia perseestä, vaan sittenpä olen. Eikä se, mitä hänelle on tapahtunut, tapahtunut yhtä kriittisessä elämänvaiheessa kuin se, mitä hän teki minulle.

En pysty ajattelemaan toisin.

Miten kauheita asioita ihmiset tekevätkään toisilleen. Eivätkä tiedä, mitä kaikkea se toinen käy läpi. Että toisella voi oikeasti olla sormet kurkussa ja pää vessanpytyssä kotona, toinen voi itkeä itsensä uneen, ja silti on tuo yksi, joka iskee koulussa puukolla ei selkään vaan suoraan naamaan. Sellaisia ihmisiä on.

Olen myös lopen kyllästynyt sellaiseen puheeseen, että jokainen maailman ihminen on ihana ja täydellinen sellaisena kuin on, eikä kenenkään tarvitse muuttua. Sellainen ajattelu on käsittämätöntä ja lyhytnäköistä. Olemassa on pahoja ihmisiä, joiden pitäisi muuttua. Heitä on yllättävän paljon. Toisaalta sanotaan, että kaikissa on jotain hyvää. Sen saatan voida allekirjoittaa, joskin on niin, että joskus pahat puolet peittävät ja mitätöivät hyvät.

Olen kuunnellut tänä viikonloppuna paljon Marinan (entinen Marina & The Diamonds) uutta levyä LOVE + FEAR, ja levyn päätösraidalla lauletaan, että only the weak ones are cruel. Tartun ajatukseen ja tavallaan pidän siitä. Pidän sanasta cruel. Se voisi kääntyä julmaksi. Sitä koulukiusaaminen on, cruel, julmaa.

Mutta tuohon säkeeseen, only the weak ones are cruel. Vihjaisi, että koulukiusaajat ovat heikkoja. Heitä on vaikeaa nähdä niin. Vaatii pokkaa sanoa toiselle, että tapa ittes ruma lutka. Toisaalta ei sellainen ylväyttäkään ole, eikä ainakaan merkki älykkyydestä. Mutta kertooko se heikkoudesta?

Heikkous ei myöskään tee kenestäkään ole koulukiusaajaa tai muunlaista pahista. Minä olen heikko, mutten silti kulje tuolla satuttamassa yhtään ketään. Tämän ajatuksen olen sanonut tässä blogissakin usein ja sanon taas. Minä pystyn heikkoudestani huolimatta olemaan satuttamatta ketään tahallani, tarkoituksella. Vahingossa sitä tietysti tapahtuu, mutta niin tapahtuu kaikille. Mutta jos minä pystyn siihen – etten satuta muita – niin mikseivät kaikki pysty? Missä menee se taianomainen raja, joka vaaditaan? Raja, jonka toisella puolella ovat hyvät, toisella puolella pahat? Ja kuinka hieno se raja on?

Takerrun Rupi Kaurin sanoihin: vaatii ylväyttä pysyä myötätuntoisena julmissa oloissa. Sillä sitä se vaatii, ylväyttä, jaloutta. Englanninkielisessä versiossa sanan myötätuntoinentilalla on sana kind. On vaikeaa pysyä myötätuntoisena ja ystävällisenä silloin, kun olot ovat vaikeat ja niistä tehdään vaikeat. Kun ympäristö pyrkii tekemään olosi mahdollisimman huonoksi.

Ja silti jotkut pystyvät siihen. Pysymään myötätuntoisina, pysymään ystävällisinä. Julmissa oloissa.

He ovat minun sankareitani.

I believe the world is beautiful. Only the weak ones are cruel


perjantai 7. kesäkuuta 2019

Nolite te bastardes carborundorum

Nainen on suljettu huoneeseen. Hän on kävelevä kohtu ja häntä säilytetään huoneessa. Hän ei saa lukea, hän ei saa olla yhteydessä lähimmäisiinsä. Hän on omien ajatustensa vanki. Hän on omien ajatustensa vanki.

Hän alkaa tutkia huonetta. Ei hänellä ole muutakaan tekemistä; eikä ole ollut häntä edeltäneelläkään naisella, sillä tämä on kaivertanut jotain lattian tasossa olevaan jalkalistaan. Jalkalistassa lukee: nolite te bastardes carborundorum. Nainen ei tiedä lauseen merkitystä – lause on latinaa – mutta toistaa lausetta kuin rukousta, sillä tämä lause on hänen ainut kosketuksensa toiseen, hänen edeltäjäänsä, naiseen, joka on kokenut saman.

Nainen on tietysti Frediläinen teoksessa Orjattaresi – The Handmaids Tale. On hänellä toinenkin nimi, naisen nimi, mutta nyt hän on Frediläinen, Fredin omaisuutta, ja hänen aiempi nimensä on kielletty. Hänen tehtävänsä on tulla raskaaksi miehelle nimeltä Fred ja synnyttää tälle ja tämän vaimolle lapsi. Se on hänen ainut tehtävänsä, ainut virkansa, ja muutoin häntä säilytetään tässä huoneessa, jonka lattialistoja hän nyt tutkii, silittelee tekstiä kuin pistekirjoitusta. Nolite te bastardes carborundorum. 

Nolite te bastardes carborundorum, älä anna niiden paskiaisten nujertaa sinua. Tämän viestin häntä edeltänyt nainen on halunnut jättää hänelle. 

Älä anna niiden paskiaisten nujertaa sinua. Huoneessa ei ole kattovalaisinta, jotta sellaiseen ei voisi hirttäytyä; eikä peilejä, ja ikkunalasi on panssarilasia, jotta nainen ei saisi käsiinsä mitään terävää. Ei nainen pakenisi, voisi paeta eikä yrittäisi paeta, toisia reittejä; hän pakenisi pois tyystin, jos niin tapahtuisi. Kangasriekaleella, lasinsirulla, mitä nyt saisi käsiinsä.

Älä anna niiden paskiaisten nujertaa sinua. Tällaisia se edellinen nainen on ajatellut. Ehkä hän on itse antanut periksi ja hirttäytynyt lakanasta kattolamppuun, ja sen seurauksena lamppu on poistettu.

Älä anna niiden paskiaisten nujertaa sinua. Minä annoin, mutta seuraaville kirjoitan viestin: nolite te bastardes carborundorum, nolite te bastardes carborundorum. Sillä meidät halutaan nujertaa useilla eri tavoilla. Meidät halutaan hiljentää ja meidät halutaan painaa maahan. Meitä uhkaillaan ja meidän peräämme huudellaan. Meille sanotaan kaikenlaista, kuten että meidät halutaan, meidät aiotaan raiskata. Jotkut jopa haluavat meistä kuolleita, sillä silloin ainakin olisimme hiljaa.

Minullekin sanottiin sellaista, koska minä olin liikaa. Sanottiin kaikenlaista. Sellaiset, jotka kokivat, että heillä on sellaiseen oikeus, ja oikeus minuun, minun kehooni, esimerkiksi. Sellaiset, jotka kokivat, että minä olen nainen, jolle saa sanoa niin.

Kaksikymmentäkahdeksan miestä sai tuomion kunnianloukkauksista ja laittomista uhkauksista. He olivat satuttaneet ja uhkailleet nuorta pappia, sanoneet häntä muun muassa huoraksi ja uhanneet raiskata. Kaksikymmentäkahdeksan miestä, useita kunnianloukkauksia ja laittomia uhkauksia. Sellaista tapahtuu meidän maassamme, tänään, juuri nytkin.

Se tapahtui myös minulle.

Ja sellainen, kun se jatkui riittävän kauan, kun se tapahtui usein, kun se tapahtui useasta eri suunnasta, satutti riittämiin, nujersi, hiljensikin. Sama tapahtuu tänäänkin usealle minunkaltaiselleni tytölle ja naiselle, sellaiselle, joka uskaltaa olla oma itsensä, mutta jota ei sellaisena hyväksytä. Toiset kestävät sitä ja ovat silti omia itsejään, minä en kestänyt. 

Mutta minä uskon meihin vielä. Ja jos ne satuttavat sinua, ne satuttavat myös minua. Ja sille, joka minun jälkeeni tulee, minä jätän tämän yhden viestin.  

Nolite te bastardes carborundorum. Älä anna niiden paskiaisten nujertaa sinua.



Orjattaresi (The Handmaids Tale) on Margaret Atwoodilta vuonna 1985 julkaistu teos, joka sijoittuu Gileadin dystopiaan. Teoksessa syntyvyys ja hedelmällisyys ovat ympäristökatastrofien seurauksena laskenut, ja hedelmälliset naiset on pakotettu synnytyskoneiksi ylemmille. 

lauantai 4. toukokuuta 2019

Ystävyys

Haluaisin sanoa jotain ystävyydestä.

Tytöt istuivat täällä luonani eilen useita tunteja. Heidän piti tulla vain hetkeksi kahville, mutta kahvi vaihtui viiniin, kun me kaikki tajusimme, etteivät he olisi vielä hetkeen menossa kotiin. Meitä oli neljä, meillä oli taikapiiri, ja meidän yhdessäolomme taisteli sitä stereotypiaa vastaan, etteivät tytöt viihdy porukoissa vaan kahdestaan.

Sanoin: Näitä hetkiä varten minulla on aina viinipullo kaapissa. Ja se oli totta: sillä koskaan ei tiedä, milloin on viinin aika. Se aika oli eilen. Tunnit liikkuivat, ja ulkona aurinko laski.

Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta tällä viikolla vaan kolmas, kokoonpanot vain olivat olleet vähän erit eri kerroilla. Tytöistä yhden kanssa kävelimme tällä viikolla toukokuuksi marraskuista jokirantaa pitkin, eikä keskustelusta ollut tulla loppua. Meillä on erilainen historia mutta silti samankaltaisia ajautuksia maailmasta, minuudestamme, olemisesta. Hänkin oli hukassa. Oli turvallista olla hukassa yhdessä toisen kanssa.

En sano, että olisin ollut yksinäinen, mutta sen sanon, että vuosia jotakin on puuttunut: kaveriporukka, tyttöporukka, jonka kanssa voi jakaa kaiken - ja jonka kanssa istuskellessa unohtaa kaiken muun, kännykän ja kellonkin. Niin kävi meille. Keskustelua vain tulee, pulppuaa jostakin, aiheet vaihtuvat, käyvät joskus syvälläkin, ja silti hyvä henki säilyy. Usein nauretaan, joskus toki itketäänkin. Luottamus on vahva, se säilyy.

En muista, milloin viimeksi ystävyys on tuntunut näin todelta.

Tämän minä vain halusin tulla kertomaan.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Ostrakismi

Ostrakismi

Se, ettei kukaan huomaa, satuttaa. Neurotieteellisten tutkimusten mukaan sosiaalinen kipu – yksinäisyys, osattomuus, ulkopuolisuus – näkyy aivoissa samoilla alueilla kuin fyysinen kipu ja sairastuttaa sekä psyykkisesti että fyysisesti. Ostrakismi on tahallista tai tahatonta, sosiaalista kipua tuottavaa väkivaltaa.
- Niina Junttila 



Ostrakismi - se, ettei kukaan huomaa, se, että tieten tahtoen jätetään ulkopuolelle - satuttaa. Minä koin sitä hyvin lievänä viime keskiviikkona, kun istuin nuorten kohtaamispaikassa sohvalla. Kaikki keskustelivat minun ohitseni, ylitseni, jättivät minut täysin huomiotta. Yritin mukaan keskusteluun, mutta minut sysättiin syrjään yhtenään, kukaan ei vastannut, kukaan ei huomioinut. Eräs käänsi minulle selkänsä, kun puhuttelin häntä. Kääntyi vain toista kohti ja sanoi jotain, vaikka olin esittänyt kysymyksen. Uskon, että se oli tietoista. Oli tietoinen valinta sulkea minut ulos keskustelusta.

En tiedä, miksi niin taas kävi. Minä olen 25. Minä luulin, että olin karistanut lapsuuden ja nuoruuden painon hartioiltani, ettei minussa olisi enää sitä merkkiä: tuo on ulkopuolinen. Olin kai väärässä. Minä poistuin jälleen sateeseen, eikä kukaan huutanut perään. Se satutti.

Olin ulkopuolinen, kuin väärän palapelin palanen siihen palapeliin. Shakkinappula, joka iskettiin pois laudalta.

Siinä määrin minä olen vahva, että osasin kohauttaa olkapäitäni tapahtuneelle: niin vain tapahtuu, niin vain tapahtuu minulle. Mutta silti kaikki se sai minut muistamaan aiemminkin kokemani ostrakismin. Kävelin kotiin sateessa ja muistelin, vaikken välitä muistaa.

Sen, miten joskus lapsena tytöt juoksivat hiekkakentällä pois, kun minä lähestyin heitä. Lähtivät karkuun kuin heitä olisi lähestynyt viholline.

Sen, miten koulukiusaajat eivät vastenneet minulle, kun kysyin heiltä kysymyksen. Katsoivat vain, katsoivat läpi.

Sen, miten aikuisuudessa ystäväni käänsi minulle selkänsä parvekkeella niin, että minä jäin ringin ulkopuolelle. Ystäväni.

Oli yllätys huomata, että sitä tapahtui vielä aikuisenakin, ja ystävien toimesta.

Kaipa sitä tapahtuu siksi, että se sattuu. Koska se sattuu, sitä tapahtuu. Miksi satuttamaan ihmistä, joka ei menekään rikki? Ajanhukkaa, eikä yhtään hauskaa.

Ostrakismi on niin tehokas satuttamisen muoto siksi, että se tekee ihmisestä ikään kuin olemattoman. Sinä olet niin huono ja niin turha, ettei sinua ole meille edes olemassa. Koulukiusaamisen keinona ostrakismi on toimiva myös siksi, että se on huomaamatonta. Selän kääntäminen toiselle juuri silloin, kun tämä on sanomassa jotakin, on huomaamattomamapaa kuin sanoa häntä arvottomaksi paskakasaksi, mikä sekin toki on joillekuille aika helppoa. Tarpeeksi kauan muiden luota käännytetty ei enää edes hakeudu muiden pariin, sillä muiden silmissä häntä ei ole.

Me haluamme toisten pariin. Ihminen on sellainen. Jokainen kääntyvä selkä satuttaa, jokainen.

On mysteeri, että minulla on nykyään ystäviä, on aika paljonkin ja aika hyviä. Kaiken järjen mukaan minun persoonassani pitäisi olla jotain sellaista, jota on mahdotonta sietää. Sillä miksi muutoin minua olisi lähdetty juoksemaan karkuun tai miksi minulle olisi käännetty selkä sen jälkeen, kun olen kysynyt jotain? Jonkin on oltava vialla, ja syvällä, koska niin moni ihminen kokee minut arvottomaksi.

Miksi kukaan nytkään haluaa olla minun kanssani? Sehän vasta tapahtui: minulle käännettiin selkä kesken keskustelun.

Ei se johdu sinun persoonastasi, ystäväni sanoi. Sinä olet mukava ihminen. Se johtuu siitä, että sinä menet rikki, ja muut näkevät sen. Ne näkevät sinut. Jostain ne näkevät sinun historiasi ja sen, että sinussa on kipua. Ja sellaisia ihmiset ovat, että jos jossakussa on kipua, sitä kipua pyritään lisäämään. Ihminen toimii niin. Ihminen tökkii sitä, joka jo valmiiksi on rikkonainen. Eikö olekin aika paskamaista?

Eikö olekin aika paskamaista?

Ja kuka on paska? Se, joka menee rikki, vai se, joka rikkoo? Kummalla puolella sinä haluat seistä? Haluatko sinä kääntää selän heikolle vain siksi, että hän on heikko? Haluatko sinä olla sellainen ihminen?

Monet ovat, haluavat olla.

Minä mietin ystäväni sanoja aika pitkään. Tuntui kutkuttavalta kuulla, että minä olen mukava ihminen. Pelkästään se oli kutkuttavaa, että minut oli kutsuttu juuri niihin illanistujaisiin, joissa mietittiin, milloin seuraavaksi nähtäisiin, niin, minulta kysyttiin, mitä tekisin vappuna. Ja niistä illanistujaisista kotiin palatessani ajattelin aikuisajan ystävääni, joka käänsi minulle selän parvekkeella niin, että olin piirin ulkopuolella. Emme ole enää tekemisissä. Minulla on nyt ystäviä, jotka välittävät minusta, vaikka olen heikko.

Ja kuka, todella, haluaa olla ihminen, joka kääntää selän sille, joka on heikko, siksi, että tämä on heikko? Minä en halua. Enkä minä ole. Ja siksi sateessa on helpompi kulkea, vaikka kulkisi yksin.


lauantai 23. helmikuuta 2019

Minun kehoni

Tuntematon mies kommentoi juuri kehoani, ja kirjoitan tätä nyt hieman hermostuneessa tilassa.

Kuulemma minulla on iso takamus. Ystäväni sanoi taannoin, että minulla on isot allit.

Olen BMI:n mukaan sen kuuluisan normaalipainon puolella - nykyään - , mutta minussa on muotoja. On totta, että on iso takamus. On myös isot rinnat. Mutta näillä mennään, ne on annettu.

Kuva, jota hän kommentoi, oli kaverin ottama. Olimme baarissa ja meillä oli hauskaa, ja kaveri nappasi yläviistosta kuvan minusta, kun istun penkillä. Minusta kuva oli oikein nätti, joten latasin sen Instagramiin ja lopulta myös Facebookin profiilikuvaksi, koska olin tyytyväinen kuvaan.

Oikein kiva kuva. Hymyilen siinä. Olen baarissa, minulla on hauskaa. Oikein kiva kuva.

Minun pitäisi olla viisas nuori nainen eikä hermostua. Minun pitäisi. Mutta hermostuttaa. Millä oikeudella?

Ja mitä hän halusi? Halusiko hän satuttaa? Vitsailiko hän, luuliko hän, että se on hauska vitsi?

Tiesikö hän, että minulla on syömishäiriö? Ei tietenkään tiennyt, ja silti hän sanoi sen. Vaikka hän ei tiennyt, ei voinut tietää, ja silti hän otti oikeutensa. Ja olisiko hän sanonut sen, vaikka olisi tiennyt? Ehkä olisi. Jotkut sanovat sellaisia asioita, esimerkiksi hän sanoi.

Menen taas nälkäisenä nukkumaan. Menen kuitenkin. 

Kuva on minusta kaunis. Se on edelleen kaunis, ja minun kehoni on kaunis, vaikka minulla on iso takamus, isot rinnat ja isot allit. Minun kehoni on terve. Pääni on sairas, mutta keho on terve, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Pääsen itse liikkumaan, näen silmilläni ja kuulen korvillani. Minulla ei ole vammoja. Ystäväni on CP-vammainen eikä pysty kävelemään suorassa, ei nousemaan portaita, hän ei tunne mitään oikealla kädellään eikä pysty kunnolla tarttumaan. Minä pystyn. Minä olen siitä kiitollinen. Vaikka minulla on iso takamus, isot rinnat, isot allit.

Mutta se ei tietenkään tässä maailmassa riitä, koska naisena olen olemassa ensisijaisesti näyttääkseni hyvältä, ja jos en näytä, minua ei tarvitse arvostaa. Niin se homma toimii. Netissä pyörii erään miehen kirjoittama lista asioista, jotka tekevät naisesta kauniin. Siinä lukee muun muassa, että sheivata pitää "without question". Sitä listaa sitten jaellaan eteenpäin ja saadaan naiset voimaan pahoin. Kaikkeen tuohon en edes pystyisi, kuten kävelemään korkeilla koroilla, ellen harjoittelisi. Listassa on myös asioita kuten "naisen tulee kuunnella miestä", jotta hän voi olla kaunis. Minua yököttää. Ja sitä listaa sitten jaellaan

Ajattelen naisia kuten äitini, jotka ahertavat kasvimaalla, rakentavat kuisteja ja hakkaavat halkoja. Heidänlaisensa eivät aina keskity näyttämään hyvältä, joskus kasvimaalla ahertamisen jälkeen he jopa ovat ryvettyneitä niin kuin minä tai äitini. Mutta he ovat onnellisia, koska kasvimaalla ahertaminen on mukavaa. Ja eikö se ole tärkeintä? Multaa ja hikeä. Hymyjä.

Mutta ensisijaisesti: näytä hyvältä. Koska jos et näytä, et ole arvokas. Niin se menee. Minä haluan olla nainen, joka ahertaa kasvimaalla, vaikka uhraisin itseni silloin kauneuden alttarille.

Minusta se kuva on silti kiva.